Pieni kotimme oli Kalevantien Pikataloissa,
joissa asui paljon muitakin pika-asutettuja ihmisiä.
Sotien jälkeen oli asuntopulaa ja vuosi oli varmaan 1946-1947
- muistot ovat hatarat ja vähäiset.
Pikataloja oli useampia Kalevankankaan hautausmaan lähellä.
Punaiset rakennukset oli Kalevantien alussa ja vaaleat lähempänä Vuohenojaa.
Asuimme pitkän puutalon Kalevan puoleissa päädyssä
viimeisessä asunnossa , joka oli pieni hellahuone.
Se oli vaaleaksi maalattu puutalo, jonka molemmin puolin oli huoneita,
kaksi asuntoa vierekkäin ja leveät puuportaat.
Muistelen, että talomme oli O-talo
En tiedä, mikä aakkosjärjestys niillä oli.
Naapurissamme asui Signe täti, jolle äiti ompeli siheharsoverhot,
ja he hulluttelivat olevansa morsiammia.
Se on lämmin kesämuisto.
Minulla ei ole mitään mielikuvaa, miten ja kuinka mahduimme nukkumaan,
ehkä pukkisängyt oli ratkaisu silloinkin.
Aika isona vielä nukuin pukkisängyssä, joka kasattiin päiväksi pois.
Tietenkään meillä ei ollut makuuhuoneita erikseen .
Heteka levitettiin, sekä pukkisänky, ja joku nukkui joskus patjalla lattiallakin.
Pöydän muistan siitä, että sen alla saatiin leikkiä kun päälle laitettiin "viltti", sellainen harmaa ja paksu, jossa oli päädyissä raidat.
Kerran ,kesken leikkiemme, veljeni Unton opettaja, Irja Pilvinen tuli käymään,
Unton olisi pitänyt olla koulussa ja me vaan leikitään.
En muista, mitä siitä seurasi.
Äiti teki kotitöitä Hämeen- ja Suomen lakkitehtaille ja ompeli Singerillään
mm. hattuihin lippoja.
Ihana Singer polkuompelukone jossa oli mielenkiintoinen tarvikelaatikko.
Koneosan sai käännettyä alas koloonsa ja siitä tuli pöytä, kun ei ollut ompelutarvetta.
Äiti piti aina kaunista liinaa siinä päällä, ettei pinta naarmeennu.
Koneen pyörän nahkaremmi otettiin aina pois päältä, ettei se venyisi.
Kaikilla oli merkitystä, kaikkea oli vähän,
mutta huolenpitoa paljon.
Minäkin sain luvan ommella koneella, mutta paperia, kun äiti oli välillä työssä.
Aamulla heräsin tietenkin aikaisin innoissani ja rupesin heti ompelemaan.
Hätäisenä tietenkin onnistuin tikkaamaan etusormeeni
ja itkuhan siitä tuli.
Onneksi,
äiti oli vain "ulkissa", ja apu oli lähellä.
Ensi ompelukokemus puhutti kyllä pitkään.
Osaan kyllä nyt varoa etusormeani tökkämästä neulan alle.
Jäi muistiin jälki.
Isän olemassaoloa en paljoakaan muista, luulenkin,
että hän saattoi olla jossakin matkatöissä
ja silloin olikin kaikenlaista hätäaputyötä.
Joku hämärä muisto on,
kun isä tuli kotiin myöhään ja oli paljon puolukoita ja
purkeissa paksua kermaa ja meillä oli hauskaa!
Jonkun joulun muistan, että isä oli juuri poissa, kun pukki tuli.
Pukilla oli isän sisäturkki ja karvalakki käännettynä nurinpäin
ja takissa oli pumpulihahtuvia, niinkuin lunta.
Minä sain kuttaperkkanuken ja punaisen pienen peltivannan.
Muistan sen vannan, se oli sisältä vaaleansininen.
Nukke oli vaaleatukkainen, vaikka tukkaa ei ollut.
Vannassa pesin nukenpyykkiä ja myöhemmin opin, että se on punkka,
eikä mikään vanna.
Ihminen sivistyy.
Huoneessamme oli pienehkö komero ja lattiassa oli luukku kellariin.
.Komerossa ei ollut valoa, siellä pidettiin joitakin vaatteita
ja siellä oli isän työkalupakki.
Ovessa roikkui isän solmio ja minun rusettinauhojani.
joita minulla oli monta, muistan:
Äiti "lelli" minun tyttöyttäni.
Surullista, että minä ymmärsin sen vasta paljon myöhemmin.
Äitini oli ainoa tyttö suuressa lapsikatraassa ja tyttöyttä ei arvostettu..
Ehkä hän sai korvausta vielä antamalla jotakin eteenpäin omalle tyttärelleen.
Oma vikani, jos en ymmärtänyt.
Veljeni kanssa leikimme joskus komerossa isän ruuvipuristimella,
kokeilimme, kumpi kestää kauemmin sormen litistystä.
Se leikki kiellettiin.
Komeron pimeydestä oli hyötyä silloin, kun hakkasimme siellä "tulikiviä" yhteen
niistä tuli kipunoita ja vähän katkua ja se oli jännittävää.
Tulikiviksi sanoimme vaaleita, melkein valkoisia irtokiviä,
joita löytyi, kun osasi hakea.
Menin kerran yksin siihen komeroon.
Ovessa roikkuvista nauhoista voi oven vetää kiinni,
vaikka lukkoon asti.
Ovi täytyy kuitenkin avata avaimella ulkoa.
Ja kävi niin, että minä olin komerossa pitkän päivän, kunnes äiti tuli kotiin.
Olin hädissäni ja itkin, enkä kyennyt tekemään mitään niitä hauskoja komeroasioita,
joita olisin osannut.se oli Se lukittu ovi joka esti . . .
Tämän jälkeen oli pitkät keskustelut ja sovittiin hoitopaikka.
Hoitopaikka oli seinänaapuri, talon toiselta puolelta.
Nuoripari lupautui "katsomaan perään".
Naapurit olivat mukavia ja muistan jonkun kivan hullutteluhetken,
mutta kaurapuuro maistui kosmokselta.
Siis minua ei sitten "katsottu"perään enää, Minä en tykännyt.
Senverran olin kosmoskynää käyttänyt,
että tiesin miltä se maistuu.
Muistan kuitenkin joitakin kavereita:
Tuija, Pekka , Aira , , , ,
On olemassa valokuva, joka on otettu pihassa kukkapenkin luona ja
huussirakennus on taustalla.
Äiti teki kukkapenkin isoon kaivonrenkaaseen.
Nyt en löydä kuvaa, mutta siinä on muutama pellavapää vierekkäin.
Silloin tapahtui joku keinutapaturma ja minä putosin ja satutin itseni.
Olin kai aika kipeä ja minua minua hoidettiin,
silloin ei viety helposti lääkäriin
aika parantaa.
Äitini matot varastettiin narulta kuivumasta, joku vain tarvitsi.
En muista, selvisikö asia, enkä harmikseni ole kysellyt aikoinaan menneistä.
Etsivä kävi kyllä selvittelemässä, mutta lapset eivät asiasta kuulleet enempää.
Huussin ruuman kävi joku hevosmies tyhjentämässä kärryineen.
Jos vain olimme paikalla, näytelmä oli katsottava alusta loppuun saakka.
"Ulkki, ruuma ja huussi" oli merkillinen ja vähän pelottavakin paikka.
Huussiin tarvittiin melkein aina mukaan joku "kummiksi", että uskalsi mennä.
Ruumaan kurkistelusta voi saada " näärännäppyjä" silmäkulmaan,
jotka kaikki heti tunnistaisivat, mitäon tullut tehdyksi.
Jonkinlainen pelottelu kaikista oli samalla huolehtimista
ja varmistamista, ettei niin sovi tehdä.
Silloin se teki tehtävänsä, vaaraa varottiin.
"Mitäs minä sanoin" - opetus oli myös käytössä, ja tehosi usein.
