Terapiaa
Mietin,
oliko käyntini fysioterapeutilla terapeuttista
- vai ei .
Eipä kauaa tarvinnut miettiä, ei ollut.
Kun joudun riisuutumaan ja seisomaan, kenen tahansa tarkkailtavana, vaivaannun todella. Lääkärikäynnit sekä nyt fyssarin katselmus ahdisti. Ymmärrän toisaalta tarpeellisuuden, mutten ole tilanteessa omillani koskaan. En yritä edes hakea syitä, nekin ahdistaisivat. Haluan näyttäytyä vain vaatteet päälläni ihmisten ilmoilla, oli sitten vikaa ja vaivoja vähän tai paljon.
Saanko sormet lattiaan, tai kuinka kyykky sujuu, ei mielestäni vaadi riisuutumista pikkuhousuilleen.
Ammattinsa taitava fyssari, joka korjaa usein asuaan ja näpertelee nimineulaansa, ei herätä luottamusta minussa. Kun kysyn kulumasta selässäni, en tarkoita luurangon esiin ottamista, ja luoentoa nikamien nimistä ja pehmytkydoksista. Ymmärrän, että lihaskuntoa pitää vahvistaa tietyillä tavoin, mutta olen ennenkin kuullut niistä, en ole ensikertalainen.
Rapakuntoinen kroppani ja - mielen tarvitsi lempeämpää kertausta ja hiukan hyväksyvää katsetta, eikä tunnetta, että "eituumittää".
Seuraava aika on sovittuna.
Menenkö - liikeharjoitukset ovat vähäisiä, saamattomuuden ja lihaskramppien takia keskeytyneitä ja mieli riitelee vastaan. Tiedän maksavani jokaisesta käynnistä, saan sitten tulosta aikaiseksi, tai en.
Olen rapistunut, kun en ole liikunnallinen mummo.
Aikoinaan pyöräilin, sienestin, uin, juoksinkin. Hyppäsin narua vielä viiskymppisenä ja olen tykännyt kävelystä.
Nyt kaikki on toisin. Ilman keppiä en voi kävellä, kun pienen matkan, sekin vie jo mielen alarappuselle.
Ota niskasta sitten kiinni !
Katso peiliin, vaatteilla ja ilman.
Katsotaan.
