Pyhäinpäivänä.

 Pitkä aamu. 

Huonon, levottoman yön jälkeen yrittää venyttää untaan, mutta eihän se onnistu. Pillerit ensin ja puuroa ja kahvia puolen tunnin jälkeen.

 Kyllä tämä tästä, kunhan on lehti luettu ja eilinen suunnitelma otettu käyttöön. Hautakynttilät ovat jo repussa eiliseltä valmiina, katsotaan vaan varpaisiin villapehmusteet ja hyvät kengät sekä kosteuden kestävä takki. Edellisen yön unet vielä mietittävät, mutta ei nyt.

Tykkään bussimatkoista. Ei ehkä kaupunkiliikenteen niinkään, mutta pidemmät reissut ovat olleet mukavia. 

Nyt mieltä ylensi tapaus, kun kuljettaja seurasi, että pääsin istumaan penkkiin ennen lähtöä. Näin sen peilistä ja nyökkäsin! Harvinaista !

Saman reissun aikana kolme muuta "keppimummoa" sai saman kohtelun. Arvostan. Aion antaa palautetta.

Muistelemmeko pyhäinpäivänä vain tiettyjä läheisiämme, vai mahtuuko siihen katraaseen kaikki tuntemamme ja elämässämme piipahtaneet "pois nukkuneet" ihmiset?

Meneekö jossakin raja ?

Ja miksi emme voi sanoa kuolleet? 

"Uuteen kotiin-taivaaseen-iäisyyteen-toiselle puolelle-tähtien taa " ym. 

Ajattelin näitä mennessäni viemään kolmea kynttilää hautausmaalle.

Kävin ensin isän hautapaikalla. Se on pieni uurnapaikka, joka on suojelualue, eikä siihen enää haudata. Veljeni olisi halunnut päästä samaan uurnahautaan kuoltuaan, mutta se ei onnistunut. Tähän liittyi "pieni" riidanpoikanenkin. Hänen uurnansa on nyt äidin hautapaikassa.

Sytytin pitkän kynttilän ja laitoin sen isompaan lyhtyyn. Mietin, mitä mietin.

Kävelin etelärinteelle, jossa useinkaan en käy.  Siellä ovat entinen mieheni vanhempineen sekä isovanhempineen. Veljen sekä vaimon uurnat on myös sukuhaudassa. 

Näitä tuumiessani tulin pääkäytävälle ja yllättäen vastaan tulee kummityttöni ! Syliinkaappaus ! Liikaa aikaa tapaamisista ja huono kummitätiomatunto! Nolottaa, mutta tuntuu lämpimältä silti. Jälleennäkemisen jutusteluniloa ja itkusilmää, ei voi ymmärtää. Aika on tehnyt tehtäväänsä, eikä sitä meinaa päästä ajattelemasta, missä aika meni, kun ei  .  . .Mukava tapaaminen, pieni "ilosilmä" Minnan rattaissa ja ihmisiä ympärillä, kellä mitäkin .

Äidin haudalle vein pitkän kynttilän, joten vaihdoin Mirjan isälleen tuoman lyhyemmän toiseen lyhtyyn. Sekalaisia ajatuksia sekalaisesti.  

Tällä viikolla on ajatteluttanut ystäväni Mairen kuolemaa. Kävin Viola kodissa häntä katsomassa ja järkytyin ihmisen viimeisistä elämänvaiheista, millaisiksi ne voivatkaan tulla. Kun elämä alkaa olla harhojen ja tuskaisuuden vallassa, onko se enää mitään elämää ?Tämä ajattelu ei varmaankaan koskaan helpotu kohdallamme.

Mietityttää samalla tuttavan kohtaaminen. Hänen vuosikymmeniä sitten syöpäsairaus uusiutui taas. Miksi ?

Menen kotiini ja olen kiitollinen elämästä.

Soitan läheisilleni ainakin.

Karvas, vai katkera ?

Karvas, vai katkera ?

Kumpaakin.

Oppiiko pettymyksistä !

Sillä on varmaan väliä, millaisesta pettymyksestä on kyse  - vai onko sittenkään ?

Joku oma, kunnon moka, voi olla joskus vaikka opiksi, mutta jos luottamus saa kolhun, siitä jää kunnon jälki pitkäksi aikaa. Pettymyksistä voi kertyä "lumipallot" , kun sinnittelee tarpeeksi kauan, eikä myönnä pettymyksen tunnetta, vaan sietää ja uskoo kaiken menevän ohi.

Sitä haluaa uskoa aina hyvään ja turvalliseen, niin se on.  Odottaa aina kaiken kääntyvän hyväksi, eikä pidä puoliaan, vaikka välillä yrittää sanoa itselleen, ettei minulle saa tehdä näin. Minunhan täytyy saada luottaa. Välillä laittaa silmätkin kiinni ja sulkee korvansa, kun haluaa kuulla ja uskoa muuta.

Anteeksi on hyvä sana, mutta joskus tehoton. Se ei anna anteeksi, se sana, jos se ei toteudu. 

Vain läheinen ihminen saa aikaan katkerimmat pettymykset , koska siihen on kerätty niin paljon luottamusta ja avoimuutta sekä uskoa ja toivoa hyvään.

Eihän kukaan odota pettymyksiä.

 Ne tulevat aina yllättäen tai joskus jopa saalaa hiipienkin, niinkuin se "lumipallo", jossa on siitä edellisestä pettymyksestä valmiit aiheet, ne, joita ei halunnut nähdä, kuulla eikä tuntea.

"Anteeksi" ei korjaa vuosien hiljaista pettymystä ja kipua, eikä aina voi alkaa alusta.

Muistot ja haaveet

 Matkakuume

Matkakuumeen poteminen voi olla monenlaista.

Jos tiedän, mihin olen lähdössä, olo on toisenlainen, kuin vasta haaveilisin matkasta.

Nyt, kun ei ole tietoakaan reissuun pääsystä, täytyy turvautua menneiden muisteluun ja katsella matkustamiseen liittyviä ohjelmia ja matkaesitteitä.

"Töllö"  on ollut hyvänä apuna matkaohjelmineen, varsinkin, jos olen sattunut itse olemaan samoilla seuduilla joskus.

"Ruokamatka ranskaan"  ja  "Unelma-asunto auringon alla" ovat erinomaisia haaveilumatkoja kaukokaipuun ja matkakuumeen helpottamiseksi.  Lisäkksi, kun  "Maria Wern" puuhailee rikosten parissa ruusujen saarella  Visbyn maisemissa, tulee mukava reissu mieleen ja sinne menisinkin kyllä uudelleen.

Maailmassa on paljon paikkoja, mihin haluaisin mennä, mutta elämä on rajallinen, eikä kaikkea voi saada. Rajat ovat mielikuvituksella laajemmat ja onneksi nykytekniikkakin tulee avuksi.  Katselin hiljakkoin kuvia eräältä pääsiäismatkani kohteelta, Portugalille kuuluvan  Azorien saariryhmän pikkiriikkisestä saaresta. Yhdeksän saarta , kuin kärpäsen kakat kartalla. Lentomatkalla koko ajan vain vettä alapuolella !  

 Santa Miguelin saari ja Ponta Delgadan pikkukaupunki tulevat mieleen. Pääsiäinen ei näkynyt, eivätkä kuuluisat Hortensiat olleet vielä kukassa.  Matka oli älyttömän halpa ja lähdin kahden päivän varoitusajalla. Ei kaduta, menisin uudelleen.

Viikon matkalla pääsee näkemään kovin vähän, oli sitten missä tahansa reissaamassa, mutta ripauskin on parempi, kuin ei mitään. Myöhemmin nettiä selaamalla saa lisää aineistoa muistojensa lisäksi.

Tulee sanottua

 "Ei suuret sanat suuta halkaise"

Suun pieksäntä on vaarallisista asioista melkein vaarallisin.

Puhe ja sanat, joita on opetellut lapsesta asti, on taitolaji jota tulisi jo pienestä asti opettaa käyttämään oikein.

Miten puhua toiselle ihmiselle, joka on saanut puheoppia täysin erilaisessa ympäristössä. Vaikka olisi sama kieli, ei silti tule aina oikeinymmärretyksi, varsinkaan, jos puhuu aina mitä sylki suuhun tuo. Voi jopa tapahtua niinkin, että sanoo kaiken ennen ajattelemista. Onneksi puheitaan voi kuitenkin perua tai ainakin  selitellä.   Siitäkään ei aina hyvä seuraa, mutta jos ei yritä, tulos on vielä huonompi.

Varmaan  kaikki vanhemmat tarkoittavat hyvää ja toimivat omien taitojensa mukaan. Mutta mikä ihme siinä viehättää, kun pieni ihmisenpoikanen on napannut sanavarastoonsa sopimattomia sanoja ja se jopa huvittaa aikuista. Tarkoitushan ei ollut  "jakaa" , mutta pienissä päissä on vain pienet korvat, mutta  niin täydelliset.

Puhumaan oppiessa lapsi imee kaiken kuulemansa ilman mitään suodatinta ja aikuisten maailma on sanoja ja tekstiä täynnä.

Lisäksi pienen lapsen vanhemmat usein oikein kunnostautuvat ihmettelemään, mitä kaikkea erinomaista lapsen olemisessa ja kasvatuksessa voi hyödyntää. Onneksi lapselle lässyttäminen on jo aikaa sitten huomattu haitalliseksi, ette tule tarvetta oppia uutta kieltä sitten kun tulee aika puhua aikuisten kieltä.  

Humma ja ammu ei pelitä  yläasteella.

Äänensävyt  ja tunteiden skaalat sisältyvät kaikkeen puheeseen ja lisää väriä tulee mimiikasta. Kehon kieli on aika värikästä vaikkei olisi näyttelijästä edes kysymys.

Tunteet opitaan  sekä ilmaisemaan että peittämään monin eri keinoin henkilöstä ja perinteestä riippuen.

Taitoa kertyy, tai sitten ei, mutta ihminen joutuu ilmaiselle ilmaisutaidon kurssille koko elämänsä ajaksi ja tahtoen, tai tahtomattaan kouluttaa siinä sivussa omat jälkeläisensä ja vieläpä muidenkin.

"Sanan säilä" tekee lähes yhtä  kipeää, kun oikeakin. Veri ei roisku näkyviin, mutta tekee pahoja, jopa parantumattomia arpia.

Verbaali lahjakkuus pitää sisällään myöskin sen vaaran, että "lahjaton"  jää jopa sanattomaksi ja sanajyrän alle.

Kuinka puhe ja puhuminen voikin olla niin vaarallista?  Varsinkin, kun on vielä sananvapaus joka antaa luvan sanomiseen, jota voi kutsua pilkkaamiseksi. Sanan säilän lisäksi asevarusteluun liitetään pilkkakirves.  Häpeää  ja noloutta tunteva toivookin  maan nielaisevan turvaan.

 Puhutaanko joku pyörryksiin vai kuinka käykään hurmaavan huijarin kanssa jos uskoo kaiken ?

Entäpä kirjailija, jonka elämä on kirjoittaa elämää?  Meneekö F & F sekaisin omassa elämässä ?

Ei kannata pelotella.

Kyllä sanat ja puhe on sittenkin parasta !

 Joskus tulee väärinkäsityksiä ja on tahallista ymmärtämättömyyttä koska on ihmisestä kysymys. Kuitenkin niitä hyviä, lämpimiä ja värillisiä sanoja kannattaisi kasvattaa lempeänsävyisissä ansareissa jokaisen, joka on kuulemisesta kiinnostunut.

Sataa

 "Ropisten sade nyt ruutuhun lyö

ja pilvet ne taivaalla kulkee  .  .  "

Huhtikuun sadepäivä voi muistuttaa syksynkin sadetta ja tunnelmaa.

Aamukin on  pilvinen ja harmaa sateen rummutellessa ikkunapeltejä

eikä ulos tee mieli pistää nenäänsä. 

Sauna vain lämpimäksi ja lauteille lämmittelemään, se on parasta

mitä voi ankeana aamuna tehdä.

Satakoon ja tuulkoon !

Saunan rauhaisessa hämyssä on mukava suunnitella päivää tai

olla ajattelematta mitään, jos pystyy. Parasta on, ettei suunnitelmissa

 ole ollut mitään kiireellistä samalle päivälle.

Nyt, kun on vanha ja yksin, sauna on tullut aina vaan tärkeämmäksi paikaksi ja onneksi se on nykyisin osa asuntoani.

Joskus ajattelen, miten olenkaan pärjännyt ilman saunaa, tai käymällä vain uimahallin saunassa ? 

No, se on ollutkin ennen. Ennen oli muutenkin erilaista ja minäkin olin

erilainen, nuorempi.

Nyt jopa mietin joskus, kuinka kauan on näin ja mitäs sitten, kun asiat muuttuvat. 

No, se on sitten, erilaista.

Keltaista

 Keltaista, sopii kiitos !

Voimavärini on ollut useinkin juuri keltainen.

 Se tuo auringon lämmön ja kirkkauden aina juuri siihen kohtaan elämässäni, jolloin jotakin puuttuu sisältäni, nimittäin voimaa.

Kun joku asia kuihduttaa päiviä ja jopa öitäkin, tarvitsen väriä ympärilleni jaksamiseen. 

Keltainen on väreistä paras !

Nyt sitä on kodissani runsaasti, aloitin ensin verhoista, vaikka niiden ripustaminen onkin omasta mielestänikin kiellettyä.

Siis lähinnä se kiipeily, joka on tullut vuosi vuodelta kehnommaksi  hommaksi kodin sisustamisessa.

Selvisin hyvin, kun maltoin odottaa päivää, jolloin vähemmän suhisi päässä.

Sain tyttäreni kutoman pääsiäismaton, jonka oli tarkoitus tulla eteiseen, mutta se saikin paikan keittiössä.

Keltaista ja oranssia !

Sopii minun mielialaani vielä pääsiäisen jälkeenkin.

Mitkä tahansa värit voivat olla voimavärejä, riippuu tietysti ihmisestä.

Joku ei taatusti laittaisi päälleen punaista takkia, tai joku pukeutuu aina sinisiin, tai värjää hiuksensa violetiksi.

Makuasioita,

 niistä ei sovi kiistellä.

Olen aina tykännyt kirkkaista väreistä, 

vaikkakin joskus oli tyylikästä pukeutua musta-valkoiseen.

Kohta voin kaivaa kaapista puna-harmaan kevättakkini,josta tuttavani tokaisi:

"Punainen Takki !"

Ymmärsin, mutta olin tyytyväinen.

Ja sadetakkinikin on tulipunainen !

Kaipaus

 Kaipaus vai ikävä ?

Onko se sama ?

No,

Voin kaivata ja ikävöidä, mutta kaipaus on sellaista hentoa toivetta ja haavetta. Kaipauksella on mielestäni hento väri ja suloinen sävy. Kaipaus on jotakin uutta.

 Ikävän tunnen sellaisena kovana kaipuuna ja ehkä epätoivona, menneenä jo.

Ikävän väri on tummaa ja voimakasta, lisänä kyyneleet.

Tulevasta kaipaan ehkä terveyttä elämän jaksamiseen , en niinkään pitkää elämää.

Mennyttä en ikävöi enkä kaipaa,  joitakin ihmisiä kyllä.            Hyvät muistot nujertavat alleen monta ikävää  asiaa.

Tulee, mikä on tullakseen.

Katsonko taakseni?

 Elämän varrella katsoo usein taakseen .

Jotakin haluaisi unohtaa, jonkun hetken toivoisi takaisin.

Kumpikin on jo elettyä, parasta katsoa eteenpäin, sinne mihin olen todella menossa. 

Hyvät muistot kultaavat elämäämme.

Aina ei voi edes oppia menneestä, mutta hyväksyä se kyllä täytyy.

Tämä päivä, ja huominenkin tuo uuden menneen, siksi tämäkin  päivä on tärkeä.

Tänään ajattelen omaakin elämääni toisen ihmisen kautta.

 Ystäväni on saattohoitovaiheessa ja se järkyttää minua.

En osaa hyväksyä elämän tuota kohtaa, että vakava sairaus kiduttaa monta vuotta.

Jos nyt katsoo mennyttä, oli mukavaa työtä, hauskaa ja hulluttelua, hyvän ystävän kanssa. 

Tavallista elämää kaikkineen. 

Hyvä niin.

Nyt pitää sopeutua, luopua ja katsoa eteenpäin.

Minne ? Vielä ei tiedä.

Melkein sitruunakakku 

Kun tulee vanhaksi, ei meinaa uskoa, ettei kaikki ole enää entisellään, vaikka luulee.

Minä olen hidastunut, mutta vauhtini ei aina samassa tahdissa.

Toisinaan onkin päinvastoin, vauhti hidastuu, mutta aikeita pukkaa  enemmän ja enemmän, kuin kroppa kerkiää.

Pahinta, että kaikki tuntuu ensin käsissä ja sitten kohta jaloissa.

En hahmota ääriäni - tavarat kolahtelevat ja saavat yllättäen osumia ovenpielestä ja pöydän kulmista.

Kaikki on ikään kuin putoamisvaarassa,

ja putoavatkin.

 Siinä se on 

m e l k e i n  sitruunakakku .

vähän vain lipsahti,

juuri kun olin kaapimassa vuokaan.

Pieniä ja isompia lasinsiruja seassa ja

pilalla hyvä taikina.

Harmittaa, mutta

eipähän lihota !