YÖ

Valvottaa

Päivälläkin ehtisi hyvin ajatella,

aikaa olisi vaikka pelkästään istua 

 ja antaa ajatusten harhailla.

Mutta ei,

nyt oli se aika öisille ajatuksille  "varattuna",

eikä sitä varausta voi edes perua.

 ajatuksia ei saa poikki

vaikka yrittää.

En jää sänkyyn,

nousen, katson ulos

onko muita ajattelijoita valojen takana.

 Sinivihreät kaamosvalot vilkkuvat vastapäisessä talossa

ja sumuinen juuri tullut talvi,

ei muuta.

 Alkuillan haalea täysikuukin on kulkenut pois.

Parasta ottaa syötävää !
Se on usein auttanut ennenkin, kun joku valvottaa.

Myyjäisiä varten tekemä saaristolaislimppu sopii.

Siitä tuli liian bruunii

enkä kelpuuttanut myyntiin -

hyvää kuitenkin.

Mikä valvottaa,

täysikuuko -

vai asiat?

Miksi juuri yöllä -

uni katkeaa, kuin kanan lento.

"Miksi kysymykset ovat tarpeettomia,"

sanoi eräs kerran.

Hänelle ne ehkä olivatkin

mutta jos ei kysy ei vastauksella ole merkitystä.

Viime yönä ajatukset laukkasivat lähellä ja kaukana.

Aika ja matka sekoittuivat keskenään

silti kaikilla oli sama väri -

huoli.

Huoli on kummallista !

Pelkkä huoli ei auta ketään.

Jos voisi huolehtia, se olisi konkreettista tekemistä.

Mutta,

mene toisen kotiin ja ala huolehtia,

eihän niin voi tehdä.

En minäkään sellaista sietäisi.

Minäkö  voisin huolehtia kaikki haluamani asiat kuntoon ?
Mitään sellaista en luule itsestäni,
silti vaan on se 
huoli.

Öiseen aikaan huolehtiminen ei onnistu, 

siksi se vääntäytyy huoleksi.

Jo pelkästään huolen kertominen arastuttaa

ja saattaa olla jopa väärään aikaan sanottu.

Sekin huolestuttaa.

Ja onhan sitä omiakin huolia.

Jospa kuitenkin yrittäisi,

päivällä,

ja söisi sitä palanutta leipää  samalla.

Eipä ole sama asia,
 päivällä asiat haalenevat, liekö valolla osuutta.

 Tiedän,

 etten voi näille huolilleni juuri mitään,

ne ovat olleet jo niin kauan,

jotkut.

Kevennys;

Vuosia sitten eräs henkilö oli keksinyt "Huolten huojistajan".

Hän pyysi appeani, joka oli puuseppä, tekemään puisen tapin,

jossa oli pieni reikä keskellä..

Kun katsoo siitä reijästä,

huolet ovat pienempiä !

En muista, valmistettiinko niitä useampia.

Silloin olin nuori,

huolet tekivät vasta tuloaan.

Koppakengät

Lapsen mielikuvitus ja opitut sanat

saavat joskus aikuisen hämmästelemään.

Lapsista voi ottaa oppia päästämään mielikuvitus irralleen.

Sehän ei ole helppoa

eikä edes

mahdollista kaikille.

Hullutteleva aikuinen on outo ja tavoittamaton.

niinkö ?

Kuka uskaltaa mennä mukaa ,

onko paluuta jos hassuttelee

tai

panee itsensä peliin täysillä ?

Lapset saattavat sanoa : "Tee taas se ....."

" Näytä vielä se kun ...."
ja he  ovat tosissaan

 Kyse on luottamuksesta,
hassutteleva aikuinen ei ole holtiton,
lapsikin ymmärtää rajan,
kunhan se raja on ensin näytetty ja koettu yhdessä.

Vuosia sitten toin työhöni pienet tuohivirsut.
Annoin lasten katsella ja kokeilla niitä rauhassasa
ja syntyi hupaisa tuokio.

Eräs poika hihkaisi:
"Mukkumatin koppakengät!"

Siitätpä tulikin hyvät jutut;
"ei sitä ole,-  tuleeko se oikeesti,-  ei sitä voi nähdä, -
 onkos joku nähnyt, -
kuinka se tulee
no, hiipimällä !"

"Noilla koppakengillä ei voi hiipiä !"

No
Otimme muutamat pienet hassuttelut koppakengillä
millätavoin niillä voisi kulkea . . . 


 Viime aikoina olen nukkunut huonosti ja
 lyhyitä pätkiä,  nähden kummallisia unia.
Koppakenkähassuttelut muistuivat mieleeni -

olen varma
että
Nukku-Matti kuljeskelee pikku kodissani
noilla koppakengillä !


Veisinkö vinttiin vai annanko kopsutella ?

annan 
ja nukun,
 katson unet
niillä on oma merkityksensä.

Mustaa

Pimeä päivä ja mustaa kangasta

siinä onkin ankea yhdistelmä.

Korjaan, tai tuunaan, niinkuin nykyisin tehdään,

vanhaa vaatetta

mustaa siis.

Samalla muistan äitiäni,

joka sanoi, ettei mustaa näe ommella kuin kirkkaana päivänä.

Valot on keksitty !

Hänen mielipiteensä pysyi,

 enkä minä ymmärtänyt.

"Toista tiiät, koha tänne tuut!"

Aika useinkin sain kuulla tuon saman

 ja minua kiukutti

 muistan nuotinkin vielä!

Äiti ja tytär -
joskus ärsytti
n i i n  e t t ä

Monien vuosien -  ja vuosikymmentenkin jälkeen

tuli ymmärrystä -

 vasta omien kokemusteni kautta.

 - päivänvalolla on helpompi nähdä asioita

siitä, että silmäneulassa on hyvä olla iso silmä -

ja että kannattaa käyttää sormustinta -
ei kannata sanoa aina viimeistä sanaa,

esiliina on tarpeellinen -

pyhävaatteita ei pidetä arkena -
nukkumaan ei mennä pahalla mielellä
ja kun ei näe niin ei näe
ym

ja monia muita 

"pikkujuttuja"

jotka silloin eivät merkinneet mitään isompaa.

Äitini oli suuren sisarusparven ainoa tyttö.

Hän joutui olemaan "äitinä" poikaporukassa

koska äiti sairasti
ja isä kulki kyläräätälinä

Martta ei juuri kouluja käynyt -

kiertokoulua, niinkuin monet muutkin.

Elämän kiertokoulu oli Hänen mielestään aika hyvä,

 se opetti elämään.

Nyt, kun ajattelen,

äitini oli kuitenkin aika taitava, kätevä ja järkevä

eikä sitä kaikkea olisi oppinut

pulpetissa pyörimällä.

Siitä mustasta vielä;

nuorena pidin aina mustia nyloneita

ja silloin kuului olla saumat suorassa.

Ne sukat -  ja mustat vaatteet olivät äidille kauhistus.

"Siehä oot ko hautajaisii mänös´!"
"Kyl sie sit´ mustaa värrii saat viel´ tosissaiskii käyttää "
(muistan nuotinkin)
Äiti oli oikeassa
 mutta  minä olin vain  "muodikas".

Äiti ei laittanut päälleen mustaa kuin hautajaisissa
ja riittihän niitä.

Erilaiset ajat -
olen äitini tytär ja minulla on tytär.

Äitien ja tyttärien suhteet ovat kiehtoneet kirjailijoitakin.
Tytärtä ja äitiä ne eivät kiehdo,
ne ovat kippuraisia ja irti pyrkiviä
eikä aina löydy ymmärrystä -
eikä hyväksyntääkään.

Pienenä olin "minä itte"
"minä itte on pappilan musta sika" sanoi  äiti.
Olen vieläkin "minä itte".
ja joskus se ottaa koville.

 Tarvitsin äitiä
ja joskus tarvitsisin  vieläkin
oikein mustin värein
kokomustana.

se siitä mustan tuunaamisesta.

surun aika

Surun aika

Sehän oli jo kauan tulossa

tiedettiin

torjuttiin ja  pelättiinkin.

Kummallista

kuinka suru on samalla helpotus.

En tee tähän listaa

se olisi kenties pitkä

ja joku asia saattaisi  tulla väärinymmärretyksi.

En edes ota sitä riskiä

vaikka olenkin usein " fruuusuorasuu"

En ole aikoihin itkenyt niin syvältä

kuin nyt

"lempivävypoikani" kuolinvuoteen vierellä

tytär sanoi viisaasti

"Ei äiti yksin Esaa itke."

Kyllä itkin -

ja kaikkia niitä loppuunitkemättömiä itkuja

vuosienkin takaa,

myönnetään, myönnetään, myönnetään

"Ei itku auta markkinoilla !"

Kyllä auttaa -

kannatta itkeä

vaikka sudenkolloa

juuri silloin kun on sen aika.

Liian myöhään itketyt itkut eivät tahdo loppua

eivätkä helpotaa

Olen mahtunut Esan ja hänen perheensä elämään

monin tavoin ja muistoin,

silloinkin kun Rovvva on ollut kärtty.

oli  se aaltopituus toiminnassa , . , . 

Lasten kanssa tehtiin joskus "ranttalia"

se oli pientä riehumista  yökylässä, sallituissa rajoissa.

Viimehetken "ranttali" oli hillittyä,

otimme pienet punaviinipaukut saattohoitokodissa

olin luvannut tuoda viinin seuraavalla kerralla

ja sain hymynyökkäyksen 

Esa ei enää puhunut silloin.

Joku voi kauhistua

siitä vaan

oli lupa

Lempivävyni oli siis ainoa vävypoika

ja varmaan siksikin niin tärkeä.

Hän antoi miehenmallin

isäksi ja pojaksi,

aviopuolisoksi ja vävyksi

kaikkea tuota minäkin arvostin ja arvosta yhä.

Nyt, kun hän on poissa  -

tai siellä jossakin mitä emme  ymmärrä

arki jatkuu täällä muisteloin

nauramme ja itkemme

ja

muistamme Hänen erityispiirteitään

Hänhän oli erityinen persoona !

Esa oli kierrättäjä viimeiseen asti

ja sai "lemppariverkat ja tuunatun T- paidan

matka - asukseen.

Hän näytti nuortuneelta ja rauha oli tullut takaisin kasvoille.

Olen hyvilläni ajasta joka oli

ja hyvilläni että sain tuntea tämän "vaiteliaan miehen"

ja tulen aina muistamaan Hänen mietteliäät ilmeensä

ja voin jopa hymyillä niille,

niin mietteliäitä ne aina olivat.

Esa tuunasi, kierrätti ja harkitsi

ja olisi tarvinnut pidemmän janan täällä

minun mielestäni

Tämän kuvan haluan näyttää,

minä olin ymmällä keinuni kokoamisessa.

Apua tuli !

Suru

Se on ensin koettava

ennenkuin siitä tietää mitään.

Ennen surua on paljon pelkoa ja ahdistusta

 eikä surua voi harjoitella.

Jokainen suru on erilainen.

Suru ottaa valtaansa
suru vie kaikesta värin.


Surullinen olo,  onko se surua ?

Saako surusta voimaa ?

Suruun joudutaan ilman kokemusta

eikä siihen ole oikotietä.

Vaikka tietäisit

että kohta on surun aika

suru on silti uusi suru. 

Surun keskellä olen täysin voimaton.

Miltä suru näyttää ?
Näkyykö suru ?

Muistan lapsuudesta naisilla suruhunnut ja
ja miehillä surunauhat  ja  -napit.


  suru piilotetaan usein
 millaista itkua saa itkeä ja missä 
kestetäänkö  itkua 

Suru ei ole sairaus,
mutta silti kirjoitetaan sairauslomaa työelämässä
siellä " ei  suru saa tulla puseroon"

Suruun ja suremiseen ei ole tilaa eikä aikaa
et kuitenkaan voi siirtää suremistasi kesälomaan
tai vain viikonlopuiksi

  suru nostaa tunteet pintaan ja alkaa itkettää
olit sitten kassalla tai sen jonossa
 muut näkevät kun ripsiväri valuu poskille enkä hillitse itseäni
mitäpä jos mies itkee kuin vuoripuro 
miltä se nyt näyttääkään 

Se on sinusta ja minusta kiinni annatko itkeä 
ja lohdutatko

vai viekö kiireesi pois paikalta tärkeämpään

Suret sitten jonkun poismenoa

tai

elämän surkeutta

elämätöntä elämää

mitä tahansa surua

se on surtava 

ennemmin tai myöhemmin.

Silloin 
 kun on surun aika.

Juuri se hetki ei koskaan tule takaisin.